Olen pohtinut otsikon teemoja pitkin viikkoa luettuani uuden opetusministerimme Anders Adlercreutzin uuden opetusministerin viisi teesiä sekä Helsingin maahanmuuttoyksikön johtaja Glenn Gassenin LinkedIn postauksen myötä, jossa hän pohtii maamme kasvustrategian pitkän tähtäimen puuttumista.
Yhtenä teemana opetusministerimme nostaa sivistysvaltion merkityksen ja etenkin teeseissä korostuvat perusopetuksen sisällä merkittävät asiat. Toisin näihin rinnalle oppimaan oppimisen merkityksen ja miten tärkeää on oppia uusiutumaan yhteiskunnan kehityksen mukana. Ilman uusiutumisen ja jatkuvan uuden oppimista ja omaksumista erottuvat ne ihmiset, jotka tähän kykenevät ja jotka eivät. Meillä on jo nyt isoja viitteitä relevantin osaamisen merkityksestä. TEMin Elina Pylkkänen kirjoittaa blogissaan osaamispulasta ja tuo myös esiin oppimiskyvykkyyden ja osaamisen.
Kun toistuvasti esitetty viesti on se, että meillä on osaajapula, tarkoitetaanko tällä tosiasiallisesti sitä, etteivät työnhakijat ole riittävän kyvykkäitä oppimaan vai katsotaanko sen olevan heille liian myöhäistä? Pylkkäsen blogitekstistä.
Työelämä, alat ja yhteiskunta muuttuvat koko ajan hektisemmin ja se pakottaa meidät miettimään varsinaisen osaamisen rinnalla sitä, mikä on merkittävää osaamista, miten se tuotetaan ja mistä/missä kaikkialla osaamista syntyy. Ydin on siinä, että yksilöillä on olemassa kyvykkyys uusiutua ja oppimaan oppimisen keinot olemassa.
Osaaminen ja oppiminen osana kasvustrategioita
Pääsemme kasvustrategioihin osaamisen näkökulmasta miettimällä, mitä nämä kasvustrategiat tarkoittavat tai vaativat käytännön kannalta. Gassen avaa hyvin maahanmuuton merkityksen yhteiskuntamme kasvun merkittävänä osana sekä pitovoiman puuttumisen. Omassa työssäni maahan muuttaneet ovat olleet merkittävät kohderyhmä useamman vuoden ajan ja yhteistyö kuntien ja valtion eri toimijoiden kanssa tuttua. Erilaiset kielikoulutukset, integroituminen, maamme tapoja toimia ammattien näkökulmista (omavalvonta, kirjanpito, työllistämisen lainalaisuudet, erilaiset muut vaatimukset vaikka pätevöittämisen tai lupa- ja korttikoulutusten osalta) vaatii kouluttamista ja näissä erilaisien oppilaitokset ovat avainasemassa. Ammatillisella on vuosia tehty valtavasti töitä, että saamme eri puolilta maailmaa tulleet ihmiset integroitumaan ja töihin. Se vaatii usein moniammatillisessa yhteistyötä. Kaikki maahan tulevat ihmiset eivät ole jo valmiiksi koulutettua. Korkeasti koulutetuilla on usein varaa valita maista ja tällöin puhutaan vahvemmin pitovoimasta. Toisaalta on syytä miettiä, että jos laitamme paljon rahaa ja paukkuja kouluttamattoman tai matalan koulutason omaaville, miten saamme varmistettua sen, että heistä tulee meille mahdollisimman hyvin työvoimaa.
Ytimenä kuitenkin se, että ilman koulutuksen vahvaa tukea ja samoissa strategioissa linjakkaasti huomioimista, asioita viedään eri suuntiin. Nyt koulutuksesta leikataan ja toisaalla koulutuksen tuottamaa palvelua tarvitaan entistä vahvemmin. Näen tässä paradoksin. Myös koulutuksen kehittämistoiminnalle (muullekin kuin korkea-asteille) sekä opetushenkilöstön uusiutumiselle on varattava aikaa ja rahaa.
